Herkku-Serkku

Meidän viikonloppu meni taas liian nopeaa. Otto-Matias oli Mummon ja Papan mukana mökillä Kitkalla. Tarkoitus oli Ollin ja Miian kanssa viettää rentouttava viikonloppu, mutta Jaana tulikin viikonlopuksi meille, joten meillä olikin rentouttava viikonloppu kera serkun! Jospa siis kertoisinkin tällä kertaa suhteestani serkkuuni.

Miss Piggies

Jaana on yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä, tuki ja turvani heikkoina hetkinä. Jokin huoli kun on niin puhelimesta pikanäppäimestä valitaan numero ja puhelu päälle. Olemme jollain tapaa tosi samanlaisia, mutta kuitenkin niiiiiiiiin erilaisia.

Jaana asui pari vuotta Kemissä ja silloin olimme lähes päivittäin tekemisissä. Nyt kuitenkin päätti meidät tänne hylätä, ja muutti Ouluun. Onneksi vain 100 km päähän, kun alunperin oli lähdössä Kuopioon asti. Hui kauhistus! Nyt sitten puhelimet laulaa lähes päivittäin. Välillä puhelut kestää 2min ja välillä yli tunnin.

Jaana on toinen kaasoistani. Alunperin ajattelin että en tarvitse kuin yhden kaason, mutta halusin kuitenkin Jaanankin mukaan tärkeimpään päivääni. Hän on myös Otto-Matiaksen kummitäti. Tiesin heti kun Ottoa aloimme odottamaan että Jaanasta tulee kummi.

Lapsina meillä oli tapana jouluna kertoa aina toisille lahjat mitä tiedettiin toisten saavan. Eräskin joulu Jaanalla oli kunnon taidonnäyte kun sai telkkarin joululahjaksi ja sen piti olla tosi yllättynyt! Voi niitä aikoja! Jaana halusi aina minun vanhoja vaatteitani, mutta enää ei ottaisi niistä mitään! Nyt on niin erilainen maku kummallakin. Mummomme osti aina meille samanlaisia lahjoja, erinvärisiä vain! Jaana on minulle sellainen siskon tapainen mitä minulla ei ole koskaan ollut. Kun olimme Ivalossa mummolassa, Jaanan täytyi aina päästä myös mummolaan yökylään. Muistan kun kerran Jaana ei tiennyt että olin tulossa Ivaloon,  kun menimme Jaanan äidin kanssa hakemaan Jaanaa koulusta kun hän oli vielä ala-asteella, ja se iloisuus mikä meistä kummastakin huokui <3

Voi eiiii! Voi niitä aikoja <3

Minulla on välillä tapana sanoa jotkin asiat liiankin suoraan, ja muutamaan otteeseen olen pohtinutkin että jokohan se suutahti, koska asia ei todellakaan edes ole minulle kuulunut. Aina niistäkin on selvitty. Ehkä me olemma semmoset erottamattomat toistemme turvat. Ja toivottavasti se näin jatkuukin ikuisesti, että kun toisella on huoli tai muuten vain asiaa, voimme aina toisillemme soittaa tai mennä/tulla kylään <3

Bridezilla!!

Ensi vuonna meidän olisi tarkoitus sanoa toisillemme "Tahdon". 

Tekemistä olisi ihan mielettömästi. Ideoita riittäisi vaikka muille jakaa, mutta toteutus ei aina olekaan niin helppoa. Jotenkin tuntuu ettei osaa oikein mistään aloittaa. Pöytäkoristeisiin on ostettu kyllä osa tarvikkeista, mutta myönnän olevani ihan peukalo keskellä kämmentä aina kun alan askartelemaan. Pitäisi varmaan myös ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa vain tekemään, aika vain ei meinaa riittää kaikkeen. 

Kirkko ja juhlapaikka on kuitenkin jo varattu ja se tärkein asia ostettu; morsiuspuku. 
Kävimme hyvän ystäväni ja yhden kaasoni kanssa Oulussa Morsiusateljee Katariinassa kokeilemassa mekkoja. Ja se unelmien mekko löytyikin, Blue by Enzoanin mallistosta Edson! Pari viikkoa myöhemmin menimme äitini ja kaasoni kanssa uudelleen sovittamaan ja kenties ostamaankin mekkoa mutta köpelösti kävikin. Unelmieni mekon vieressä olikin toinen vielä enemmän unelmaani vastaava mekko! 

Blue By Enzoani ; Edson.
Mallistoa 2012
Unelmien mekko, mutta ei Se oikea!

Sovitimme kahteen kertaan Edsonia sekä toista mekkoa minkä löysin, ja voitteko kuvitella tilanteen kun haluaisi molemmat! Unelmien mekko, jäikin sitten kauppaan ja löytyi SE OIKEA! Ainoastaan Äitini, isäni ja Jaana-Kaaso on nähnyt mekkoni, Otto-Matiasta unohtamatta! Ihana kun tuleva sulhanen ei tiedä yhtään millainen mekkoni on! Kun tyttäreni Miia-Olivia menee joskus naimisiin, ostan hänelle hänen unelmien mekon, niin omakin äitini teki, ja olen tästä ikuisesti kiitollinen! 

Kun olimme ostaneet mekon, ei sitä "wau" tunnetta tullutkaan vaikka Jaana ja äitini oikein kyselivät että "eikö ole ihanaa", vastaus oli vain "on ihanaa" ja se jäi siihen.  Ajoimme vanhempieni luokse Oulusta, ja kun isäni tuli pihalla vastaan kun kannoin mekkoani, johan se ilo irtosi. Isälläni on jotenkin erikoinen tapa saada minut hyvälle tuulelle ja onnelliseksi pienistäkin asioista. Onhan hän tärkein mies elämässäni! Lasteni syntymän jälken isäni merkitys elämääni on vahvistunut vain koko ajan. Vaikka muiden mielipiteillä ei ole minulle paljoakaan merkitystä, jotenkin isäni ja myös äitini mielipiteillä on minulle suuri merkitys.

Huntua vai ei?
Vain neitsyt saisi laittaa häihinsä hunnun! Huntu on koskemattomuuden ja puhtauden merkki. Entä kun ajat ovat muuttuneet? Lapsia tehdään nykyisin ennen häitä paljon! Joidenkin keskustelupalstojen mukaan huntu pitäisi kieltää naisilta joilla on jo lapset! Mielestäni huntu on osa häitä, vaikka lapset olisivatkin jo syntyneet. Tästä asiasta juttelimme äitinikin kanssa kun menimme hääpukuja katsomaan/ostamaan. Hänen mielipide oli myös se että vanhemmat ihmiset saattaa katsoa pahasti jos hunnun laitan. Mutta hääpäivähän on minun ja mieheni! Mehän päätämme kaiken häihimme liittyvän loppupeleissä. Onneksi meidän häidemme vieraslistalla on vähän vanhempia ihmisiä, joten kukaan ei toivottavasti ainakaan laakia saa koska huntukin on ostettu minulle ja jopa äitini hyväksyi asian kun näki sen hääpuvun kanssa päälläni.

Varmasti tulemme paljon kuulemaan asioita joita meidän pitäisi tehdä toisin ja ihmiset omia mielipiteitänsä jakelee meillekkin. Yritän olla olematta hirviömorsian mutta toisin saattaa käydä jos joku ei arvosta sitä mitä me (lue minä :D)  haluamme. Minulle avioliitto merkitsee paljon, naimisiin en aio mennä kuin kerran elämäni aikana. En toki ajattele pahalla jos ihmiset ovat olleet useamman kerran naimisissa, se on kaikkien oma valinta. Oma esikuvani kuitenkin tulee omilta vanhemmiltani, ja he ovat onnellisia edelleen yhdessä. Samanlaisen onnen haluan myös itselleni oman mieheni kanssa. 

Vieraslista on asia mikä painaa mieltäni paljon. Olisi paljon ihmisiä joita haluaisimme häihimme, mutta joissain asioissa on pakko säästää, ja emmehän me ihan kaikkia kavereita ja tuttuja voi kutsua koska muuten lista olisi loputon. Minulle häät ovat enemmänkin perheen ja suvun juhla. Tietysti tärkeimmät ystävät saa kutsun, haluammehan me onnen myös heidän kanssa jakaa. Mutta pyydämmekö vain yhteiset ystävämme vai myös omamme? Pyydämmekö perhetuttuja omista perheistämme? Mutta eihän kellään ole myöskään oikeutta suuttua jos ei kutsua tulekaan postilaatikkoon. Se ei tarkoita sitä ettemmekö välittäisi, vaan siitä että kaikkia emme vain voi kutsua.  Myös lastenhoitaja täytyisi jostain etsiä, mutta enhän minä kenelle tahansa lapsiamme anna, ja vieraita en halua siihen pestiin pyytää, koska muuten täytyisi jossain vaiheessa iltaa jonkun lähteä pois juhlastamme sen vuoksi että lasten täytyy päästä nukkumaan.. Ehkä nämäkin asiat vielä saadaan jonkinlaiseen päätökseen lähempänä häitä.

Pienen pojan elämää

Otto-Matias tuli aamulla n. klo 7 herättämään minut..ja siinä samalla siskonsakin. Ollilla on yövuorot joten lähdimme heti aamusta kyläily reissulle jotta isukki saa nukkua rauhassa. Otto pääsi leikkimään Sannin kanssa, mutta eihän siitä ensin meinannut mitään tulla. Tappelua, riitelyä ja kiukuttelua ensin n. tunti jonka jälkeen sai todeta että hyvä ruoka, parempi mieli.. Johan alkoi leikit sujua :) 

Puolenpäivän aikaan tulimme kotiin, ja siitä se sitten taas riemu irtosi koko poppoolle! Miia-Olivia jatkoi unia turvakaukalossa ja Otto alkoikin leikkimään omassa huoneessaan. Pienen hetken leikki rauhassa mutta, sitten taisi se pienen pieni väsymys tulla kun  alkoi ihan mieletön kiukuttelu ja itkut. Melko ikävältä tuntuu kun pieni lapsi huutaa ettei halua olla kotona...ehkä tunnin! Siihen äidin ja pojan "keskusteluun" heräsi isi ja sisko kumpainenkin. Ottohan on jättäytymässä päikkäreistä kokonaan pois, illalla uni maistuukin hyvin eikä värkkäyksiä ole ollenkaan, päivällä on pari tuntia väsynyt mutta ei malttaisi nukkua, niin sit kiukutellaan. Miian kun vie vielä niin suuren osan päivästä ettei yksinkertaisesti kerkeä alkaa värkkäämään enää Oton kanssa päikkäreistä. 

Äidin voimat alkaa hiipua. Tänään alan katsomaan mitä kerho tarjontaa Kemissä on saatavilla. Otolle on pakko alkaa löytymään jotain tekemistä joillekin päiville, ei toki joka päivälle mutta jos edes kerran viikossa saisi seuraa/tekemistä jossain, muutakin seuraa kuin aikuisten. Jos sopivia päiväkerhoja / harrastuksia ei löydy niin pakko alkaa pohtimaan taas päiväkotiin menoa. Se vain on viimeinen vaihtoehto mitä haluan. Omat periaatteet kun ovat että jos itse ollaan kotona niin ei se lapsikaan päiväkotiin kuulu vaan omaan kotiin. Toki on poikkeuksia mitkä hyväksyn, esim sairaus tai jokin muu hyvä syy minkä vuoksi ei lapsen kanssa voi olla. En taas voi ymmärtää lainkaan sitä että itse olisi vaikkapa lomalla tai lomautettuna ja lapsi olisi silti päiväkodissa yms.

Itse olen tosi huono antamaan lapsia mihinkään hoitoon, juuri ja juuri mummolaan.. Miia on ollut yhden yön hoidossa mummolassa ristiäisten jälkeen ja yhden kerran ystävämme ovat olleet hoitamassa Miiaa ja Ottoa täällä meillä kun kävin päiväreissun Oulussa. Otto toki on mummolassa ollut paljonkin yötä ja päivisin touhuilemassa kun sen kanssa on jo niin helppoa olla (mummon ja papan kanssa kun on vähän eri tuulinen kuin kotosalla, kun aikaa on antaa erilailla Otolle). Toki välillä olisi ihana soittaa äidille ja isille että hakisivat muksut jotta pääsisi itse nukkumaan, rentoutumaan, tai vaikka shoppailemaan, mutta taas toisaalta "se joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön". Olisihan tämä helppoa jos lapset kulkisi hoidossa jatkuvasti, mutta nehän ovat meidän lapsia, meidän tehtävä on kasvattaa heidät. Itse haluan ainakin nähdä kuinka lapset kasvavat ja oppivat uusia asioita, hinnalla millä hyvänsä! Levätään sitten vanhana. Lapset ovat pienen hetken pieniä, nautitaan siis siitä!

Lapseni ovat kaikki kaikessa itselleni! Ja ylä- ja alamäkiä tulee varmasti muillekin perheille, ei vain meille. Haluan kuitenkin viettää kaiken mahdollisen ajan lasteni kanssa koska pian Miiakin on jo iso tyttö ja Otto on silloin jo tosi tosi tosi iso poika. Kyllä tämä vielä helpottaa kun saamme yöt alkaa nukkumaan kokonaan ilman herätyksiä.  En luovuta!

Minusta ja Meistä

Nyt vihdoin päätin tämän bloggailun aloittaa. Tarkoituksena olisi kirjoitella mahdollisimman usein tänne, elämästäni. Elämäni pyörii aikalailla kotona lasten ympärillä, ystävien seurassa sekä häiden suunnittelussa, joten ainakin näistä asioista tulette vielä kuulemaan :)  Suuren suuri vaikeus oli keksiä blogiin nimeä. Luulin yliopistossa olevan serkkuni olevan niin fiksu että olisi helposti keksinyt sen. Suurta ihmetystä aiheutti kuinka kaikki mitä ajattelimme olivat jo menneet, joku muukin vissiin pitää blogia? Eli Bridezillaa tai Desperate Housewifeä ei nyt tullutkaan, vaan DoubleInfinity1012, joka kertoo äärettömästä rakkaudestani lapsiani kohtaan. 

Tatuointini, lapsieni nimet sekä tuplaäärettömyys

Minusta ja perheestäni

Eli olen 24 vuotias kahden pienen lapsen äiti. Työskentelen vanhempieni firmassa pääasiassa toimistossa, mutta tehdas työtkin menee. Tällä hetkellä olen kylläkin äitiyslomalla, ja töihin olisi tarkoitus palata vasta 2013 Elokuussa. Asun avoliitossa mieheni kanssa. Olemme olleet yhdessä kesästä 2008, 2010 jouluna menimme kihloihin, 2013 vuodelle olisikin siis suuret juhlat tiedossa!

Elämässäni tärkeintä on perheeni; mieheni, lapseni, äitini, isäni ja veljeni. 

Otto-Matias kesällä 2012 mökillä Ala-Kitkalla uimassa 

Ensimmäinen lapsemme Otto-Matias Olavi syntyi helmikuussa 2010. Otto-Matias on isin poika (tietenkin äidinkin, mutta ehkä isi on se jonka kanssa on mukavin asiat tehdä), joka alkaa uhkaavasti lähestyä kolmen vuoden uhmaa. Rajoja kokeillaan päivittäin, mutta niin kai sitä oppii parhaiten. Otto-Matias on kova kyselemään ja kun kysely alkaa sitä on mahdoton saada loppumaan. Rakas pieni poika <3

Miia-Olivia 3,5kk

Toinen lapsemme Miia-Olivia Anneli syntyi heinäkuussa 2012. Miia-Olivia on aurinkoinen pikku-likka joka sulattaa sydämiä suurilla silmillään! Rakastan pukea Miia-Olivialle tyttömäisiä vaatteita (vaaleanpunaista, Hello Kittyä ja  röyhelöitä)  ja odotankin kovasti että hän kasvaa ja saamme lähteä yhdessä shoppailemaan ja tekemään tyttöjen juttuja. Miia-Olivia on ollut tosi kiltti ja helppo vauva kuten veljensäkin, kunhan nukutuksi saa ja syödä kun on nälkä niin kitinöitä ei paljon kuulu :)